Maaliin

Yllättävää oli, että tästä tuli sittenkin kilpailu. Kuonoon tuli, mutta ei jalan hajoamisen vaan täydellisen uupumisen takia. Akillesjänne ei katkennut, mies katkesi.

Ekat kilsat tuntuu hyvältä. Vauhti on hiljainen, jalkaan ei juuri satu, mutta huomaan hengästyväni. No, onhan tuo tokan tonnin 4:11 lähellä tämän hetkistä maksimivauhtiani. Neljän kilsan kohdalla olen tyytyväinen, että olen jo nyt päässyt pidemmälle loukkaantumatta kuin viime vuonna. :)

Yleisön edessä vauhti hieman kiihtyy ja väli 5-15 km menee noin 43 minuuttiin. Vauhti on siis jopa hieman kovempaa, mitä suunnitelmani oli ennen loukkaantumista. Nyt lisärasitteena on luontainen vasemman jalan varominen, joka tekee juoksusta hieman kömpelöä.

Mäkiosuuden alkaessa huomaan vauhdin alkavan hyytyä suoraviivaisen varmasti. Akillesjänne ei 10 km jälkeen ole enää juuri pahentunut, joten ajatukset on jo vahvasti maaliin juoksemisessa. Silvermedaljtid, 2:15, on pitkään pyörinyt mielessä, mutta epäilen jaksamistani viimeisellä kympillä tosi mäkien alkaessa.

“Katupätkällä” 20 km kohdalla ohitan ilmeisen hyytyneen SE:n, jonka mahdollisesta takana pysymisestä toivon saavani jotakin kerrottavaa. Ylämäki loppulenkille lähtiessä menee hitaasti, mutta juuri ja juuri vielä juosten. Sitten iskee epätoivo: 9 km vielä jäljellä ja tuntuu, että pelimerkit on käytetty.

Takaa tulee porukkaa jatkuvasti ohi, kun vihdoin saavun Abborbackenille. Ehdin juuri sanoa minut ohittavalle suomalaiselle kaverille jotakin tyyliin “vielä pari ylämäkeä jäljellä”, kun törmään itse lähes kirjaimellisesti seinään ja vaihdan kävelyyn. Mäen puolivälissä, 25 km kohdalla, pakotan itseni takaisin tapailemaan hölkkäaskelia, mikä on melkoisen vaikeaa. Tekee pahaa. Mitään annettavaa ei enää ole. Lihakset eivät toimi, energiaa ei ole, en vain jaksa enää.

Viimeiset kilometrit pyöritään sitten taas jossain toisessa maailmassa. 27 km kyltti ei meinaa tulla ikinä ja onnekseni sitten jossain vaiheessa vilkaisen kelloa ja tajuan kyltin menneen ohi näkemättä. Odotan viimeistä ylämäkeä, koska olen luvannut itselleni, että kävelen sen kokonaan. Näin teenkin, mistä tuloksena on hitain kilometrini (6:21) Lidingössä ikinä.

Kun olen pariinkin kertaan itselleni todennut, että antaisin mitä tahansa, jos saisin vaan pysähtyä, koittaa vihdoin aurinkoinen, pehmeä loppusuora. Aloitan viimeisen kirin nähdessäni, että alle 2:20 on vielä mahdollisuuksia. Maaliviivan lähestyminen reilusti sitä ennen tuntuu hyvältä.

Maali.

Chippipaikkaan ja juoma-asemille horjuminen kestää kauan ja tuntuu, että on vaikeuksia pystyä etenemään suoraan. Jalat horjuvat. Gatoradea, kokista, kahvia. Tästä tuli sittenkin kilpailu.

Nyt olo on paljon parempi kuin arvasinkaan. Lihakset, etu- ja takareidet, oikea pohje, ovat yllättävänkin kipeät, mutta akillesjänne yllättävänkin hyvän tuntuinen. Huomenna saattaa jo pystyä kävelemään, viikon päästä juoksemaan.

Idag 364 dagar kvak.

4mil

Tokalla rundilla tuli noutaja. 12 kilsan kohdalla alkoi väsyä ja 16 km kohdalla loppui energia täysin. Viimeiset kilsat tultiin hiipien ja hoiperrellen. Aikaa meni 9 minuuttia enemmän kuin aamulla (1:35 vs. 1:44).

Mål

Kilometri ennen maalia vilkaisen kelloa. Kaikki kunnianhimo on jo mennyt. “Ei mitään mahdollisuuksia alle kahden tunnin. Onneksi.” Riittää kun pääsen maaliin. Ja sitten tämä on loppu.

Maalisuora aukeaa lopulta ja olo on usvaisen helpottunut. Kyllä minä tästä nyt jo selviän. Tuonne päähän vain. Välähdyksiä, valoja, ihmisiä ja värejä, kello jossain ylhäällä, viitoitusnauhat molemmin puolin, ruohikkoa, horjuvia askeleita, hikeä, valkeaa suolaa iholla, uupumusta, epäuskoista hyvän ja huonon olon sekoitusta.

Se on ohi.

Maalissa M. tulee sanomaan jotain. Osittain häpeän huonoa tulosta, osittain olen ylpeä siitä, että ainakin olen tänään antanut kaikkeni. Nyt ei päästetty miestä helpolla, nyt ei oltu huviretkellä. “Katkesin täysin” saan sanotuksi. Jollekin muulle se ei kertoisi yhtään mitään, jollekin joutuisi selittämään tunnin mitä eroa on väsymisellä, vauhtin hidastumisella ja katkeamisella, törmäämisellä “seinään”. Joka on sen itse kokenut, ymmärtää vähemmälläkin.

Ei se ole vakavaa, ei surullista, ei mitään pahaa. Mutta totaalista. Silloin ei ole mitään muuta tehtävissä, muuta olemassa, kuin kamppailu eteenpäin. Silloin joutuu käymään loputtoman tuntuisen taistelun päästäkseen maaliin. Maalia ei uskalla edes ajatella, koska se tuntuu olevan niin kaukana. Voi ajatella vain seuraavaa suoraa, seuraavaa minuuttia, seuraavaa kymmentä metriä. Se reilu 20 min tuntuu ikuisuudelta, aika pysähtyy, kaikki muu lakkaa. Joutuu tekemään työtä jokaisen kilometrin, jokaisen minuutin, jokaisen metrin, jokaisen sekunnin eteenpäin. Ei muita vastaan, ei kelloa vastaan, ei edes itseään vastaan. Vaan väsymystä, voimattomuutta ja ajat sitten loppuneen energian jättämää tyhjyyttä vastaan.

Vasta hetken päästä herään ihmettelemään miten M. voi olla maalissa?! Mielessä käy sekin, että hän on tullut ohi jossain vaiheessa, mutta ei sentään. Siis keskeyttänyt. Kohti ruoka- ja juomahuoltoa, jossa näen edelleen suunnilleen kaiken kahtena, ja siten ahmin kaiken neljänä kappaleena, mitä suinkin tarjotaan. Muutaman mustikkakeiton, banaanin, kokiksen, kahvin, urheilujuoman ja viiden energiajuoma-annoksen jälkeen alkaa elämä palata kehoon. Nyt kävi näin, ja hyvä niin. Oli ainakin uusi kokemus, oltiin elossa. Ja eloon jäätiin.

Tämä ei jää tähän.

Vuoden 2005 vihreä viiva kuvaa aikaeroa aikaisempiin juoksuihin verrattuna viimeisellä 10 kilometrillä. Vaakaviivojen väli on puoli minuuttia ja vaaleansininen “0-taso” on vuoden 2002 ennätysvuosi. Tulokset.

Start

Lähtöpaikalle kävellessä on se normaali innostunut, mutta hieman hermostunut olo. Asetumme vakiopaikalle lähtöalueella (kts. vihreäpaitainen aurinkolasityyppi vasemmalla, joka pöyhii muovikassia),

…normaalit pienet verryttelyt, vessajonot, lukuisat pripps-mukilliset, kilpakamat päälle ja loput muovikassiin. Hieman tylsää, kun nyt ei lähtöpaikalla ole muita JG:n elitlöpareita, mutta olo on odottava ja positiivinen.

Lähden hieman takarivistä ja alkuruuhkassa joku kaatuu suoraan eteen. Äkkinäinen hyppy etten astu päälle, mikä hieman harmittaa, kun energiaa kuluu turhaan. Ekat kilsat tuntuu aika reippaalta, mutta väliajat on siedettävän rajoissa, joten en anna ylivauhtituntemusten häiritä. Pellolla kolmen kilsan kohdalla J.Keskisalo jutustelee jonkun kanssa aivan edelläni. Pojat taitaa olla lähteneet vain pitkälle lenkille.

Kisaan valmistautuminen ei niin hirveän hyvin eikä lupaavasti mennyt, mutta nyt aion juosta silti täysillä. Täällä on kivaa, tämän mä osaan ja täällä taistellaan. Jei.

10 km

Asfalttipätkä yleisön edessä tuntuu hieman hermostuttavalta. Väliajat on ihan ok, mutta rytmi on vähän hakusessa. Porukka ympärillä on levotonta, ja ohituksia tapahtuu molempiin suuntiin. Nyt pitäisi saada hyvä peesi, jonka kanssa viihtyisi seuraavat "tylsät" (=helpot) kilometrit. Lisään aavistuksen vauhtia, että pääsen eroon lähimmistä säheltäjistä, ja pyrin ottamaan edestä hieman kovempaa menevät kaverit kiinni. 'Jääkää te sinne, minä alan nyt juosta.' 

Juomapaikan jälkeen on pellon ylitys ja jyrkähkö ylämäki. Jaloissa hieman tuntuu, mutta tämä on aina ollut yllättävän kova nousu. Ei muuta kuin vauhti uudestaan päälle. Tämän takiahan tänne on tultu.

18 km

Rankat, jyrkät pikkumäet alkaa olla takana, mutta helpolla ei päästy. Ei kai pidäkään, mutta on tässä kohti joskus juoksu paremmaltakin tuntunut, ihan kuin alkaisi jo väsyä. Ei voi olla, vielä liian aikaista. Asfaltilla nappaan lasten tarjoaman mukin ja ahnehdin vettä suuhun. Ei hitto,kyllä nyt joutuu tekeen jo liikaa töitä vauhdin pitämiseksi ja sellaista pientä väsymistä siellä täällä tuntuu. Taitaa tulla pitkät viimeiset 12 km.

Alamäkikään ei suju, tullaan yleisön eteen kahden kympin kohdalla ja olen ihan puhki jo ennen juoma-asemaa. Juomaa täysi annos ja kohti yleisönousua. Nyt vaan rauhassa mäki, kyllä se sitten varmaan siellä kohta taas alkaa kulkea. Viimeinen kymppi kyllä aina jotenkin menee, vaikka sitten taas kilsa kerrallaan.

24 km

Tämä on vasta tämä etutöppyrä, Abbor on ihan kohta tuolla takana. Ei, nyt menee kyllä huonosti. Tyypit tulee takaa ohi ja katoaa horisonttiin. Onkohan vauhtini hiipumassa vai meneekö noi kovaa?

Pakko kävellä, ei se vielä mitään että reisissä polttaa, mutta ei vaan jaksa. Ihan kuin seisahtuisi jyrkemmän kohdan päälle paikalleen. Vähän jo tuntuu voimat loppuvan.

Irvistys on kauhee ja ihmisillä hauskaa: "Kom igen" ja "Kämpa på!" Joo, kyllä mä yritän, yritän hymyillä takaisin. Asfalttipätkä, kyllä se tästä, takaisin juoksuun väkisin vaan. Hiljaista on, vauhti, kuulutuksesta en saa selvää.

No, kai tässä kuuluukin olla jo ihan väsynyt, on sitä ennenkin tapeltu lopussa. Hyvän ajan saa kyllä jo unohtaa, taitaa mennä huonoimpaan ikinä, joku 1.57-58. Viimeiset viis kilsaa on aina taistelua hiipumista vastaan. Eteenpäin vaan, maalissa saa sitten syödä ja olla paikallaan. Maata ruohossa.

27 km

Tässä on ennenkin ollut vaikeaa. Tämä silta, tyyppeja talon pihassa grillibileissä. Pellon yli ja sitten saa kävellä, koko mäen. Pelto näyttää loputtomalta. Edes pellon alkuun, tuonne käännökseen asti, pääseminen aiheuttaa kauhunsekaisen epäuskon ja voimattomuuden tunteen. En pysty juoksemaan enää sinne – en enää askeltakaan.

En kuitenkaan uskalla olla pitämättä juoksurytmistä kiinni, koska jos pysähdyn, voi olla, että en enää pääse liikkeelle. “Juoksurytmistä?” Tuntuu, että poljen paikallani. En enää tiedä liikunko enemmän eteenpäin vai sivuille vai ylös-alas ja millä nopeudella. Tavoite on nyt päästä ensin tuohon käännökseen. Sitten ehkä pellonkin yli. Sitten saa kävellä.

Sen pidemmälle en ajattele.