Jostain löytyi vanha valokuva, jonka innoittamana siirsin myös tämän hieman vanhemman tekstin tänne digitalisoituun muotoon. Olin silloin ja olen edelleen sitä mieltä, että tuo on paras teksti mitä olen ikinä kirjoittanut.

Minä kävelen
- Miten tässä on tarkoitus juosta, ihmettelen pyrkiessäni kohti K-pistettä. Matka sinne on pelkkää kynnöspeltoa. Piikkareihin tarttuu valtavat savipaakut. Lähtösija oli pelottavan hyvä, toinen tai kolmas luulisin. Nyt vain hallittu suoritus, niin vauhdin pitäisi riittää vaikka mihin.
– Mutta eihän tämmöiset köntit jaloissa pääse eteenpäin, yritän potkia painoja jaloista, kun edessä vilahtaa Södertäljen paita.
– Älä välitä, sama se on kaikille. Vauhtia vaan.
- No nyt leikkaus on jo alkanut. Miltä tuntuu?
- Hä?! On vai, saanks mä kattoa?
- Et. Suunnistaako muuten Pyymäki vielä? Se oli mun luokalla Vammalassa, hoitaja jatkaa mitatessaan samalla verenpainettani noin kymmenettä kertaa. Mitenköhän se vaikuttaa verenpaineeseen, että mittaajaksi on sattunut/valittu nuori ja viehättävä hoitaja? Jatkan mielelläni keskustelua Pyymäestä.
- Pekka, mikä on?
- Neljäkaks, Pekka vastaa lähtiessään rastilta poispäin.
- Kaipa hän tiesi missä ollaan, ajattelen hypätessäni leimaamaan neljäkymppi-selle, mutta isonpa pummin Pekka oli jo ehtinyt tehdä. Säntään sinivalkoisen paidan perään. Mun osalta homman pitäisi olla nyt selvä, kun vaan seuraan kaveria kuin hai laivaa, tarkkaillen vain missä mennään. Jotkut sanovat tätä “kädet ristissä rastille “-peesaukseksi, minä käytän mieluummin termiä “viestisuunnistus.”
Makaan sängyssä lakanoiden välissä. Muistan eilispäiväisen yllättävän keskustelun lääkärin kanssa kuin eilisen päivän:
- Mun pitäis suunnistaa kilpaa kahden viikon kuluttua tolla jalalla!
- Tämä kausi on kyllä ohitse. Siitä on yksi nivelside kokonaan poikki ja toinenkin melkein.
- Entä, jos sen vaan sitois pariks viikkoa ja leikkais myöhemmin? yritin epätoivoisena.
- En suosittelisi. Jos sitä ei nyt leikata, siitä ei enää urheilijan jalkaa tule. Nilkka jää pysyvästi löysäksi. Tällaista sattuu joskus, lääkäri lohdutti.
Tuosta tilanteen selviämisestä on nyt kulunut reilu vuorokausi. Yksi jatkuvasti ympärillä tepastelevista valkopukuisista neitosista kohentelee tyynyäni, kun toinen tuo tarjottimella eteeni viinirypäleitä. Heidän nimikylteissään lukee ”Opiskelija.” Jotenkin en jaksa enää olla yhtä masentunut kuin eilen.
- Sehän on Mannerveden Mika, tunnistan ohi juoksevan OK-77:n miehen, olisikohan Mikallakin sama rata? Seuraavalla rastilla on selvästikin hajonta; luen karttaa tarkasti.
– Kyllä, Mika vetää sujuvasti hain ja laivan oikealle rastille. Vauhtikin kasvaa selvästi. Pian huomaan, että södertäljeläinen aikoo antaa Mannerveden mennä menojaan. Kaverilla on ilmeisesti dagen efter tai sitten huipputalleissa ei peesausta tunneta. Itse tunnen Mikan suunnistustaidot sen verran hyvin, että teen ratkaisuni ja kiskon pienen eron riskirajoilla kiinni. Ruotsalainen jää.
- Joko mä voin lähteä? ahdistelen hoitajia kysymyksilläni. Ulkona on kaunis syyspäivä ja minä makaan sängyssä turhautuneena, jalassani valtava kipsipaakku. Tuollainen köntti jalassa ei juosta vähään aikaan. Ei edes kävellä ilman keppejä. Jalalla ei saa astua kahteen viikkoon ja kipsi poistetaan viiden viikon kuluttua. Viiden viikon! Se on viisi viikkoa juoksematta.
– Olisiko joku tulossa sinua hakemaan vai?
- Ei, kun minä kävelen täältä pois.
- Mitä ihmettä minä oikein luulen tekeväni, välähtää päässäni puuskuttaessani jyrkkää mäkeä ylöspäin. Rasti melkein näkyy, vaihtoon on enää kilsan verran, Mannervesi meinaa häipyä horisonttiin – ja minä kävelen! Väliaikarastilla olin kuullut rastimiehen sanovan “HlS täynnä.” Se tarkoittaa, että Mika ja Pekka ovat edelläni. Vaihdan juoksuun ja nykäisen itseni eroon Rastikarhujen kavereista. Mäen päällä Peltolan Heikki liittyy seuraan.
– Antaa tulla vaan, sisuunnun ja kieltäydyn antamasta jätkille enää tuumaakaan periksi. Alan keskittyä viimeisten rastivälien mikroreitinvalintaan.
– Tätä vartenhan sitä on harjoiteltu.
Henkilötietoja kysyttäessä olin muistellut, että en ole aikaisemmin ollut hoidettavana tässä sairaalassa. Myöhemmin joku kuitenkin löysi kortistosta merkinnän ongenkoukun irroittamisesta päästä. Tulin hyvälle tuulelle muistaessani tuon kesäpäivän vuonna 1980 – kauan, kauan sitten. Kalastuspäivä oli loppunut alkuunsa uistimen osuessa takaraivoon ja vaarin oli täytynyt lähteä viemään säikähtänyttä onkimiestä poliklinikalle – hattu korvilla, ettei kukaan näkisi päässä keikkuvaa kuusigrammaista kuparin väristä “Droppen”-lippaa.
Seuraavan kerran olin käynyt tässä sairaalassa neljä vuotta myöhemmin. Silloin vaari oli näyttänyt oudon vanhalta ja sairaalta. Tiedän käyneeni täällä vierailemassa myös vuonna 1990, mutta siitä en muista oikeastaan mitään, en kai halua. Ihmisen muisti on kummallinen.
Toiseksi viimeisellä rastilla Peltola pääsee Mannerveden ja minun väliini. Lähestytään viimeistä rastia, johon olen käynyt tutustumassa jo etukäteen ennen kilpailua. Valmistaudun nopeaan leimaukseen ja mahdolliseen Hessun ohitukseen, kun jalkani osuu ilmeisesti huonosti maahan ja kaadun. Ylös noustessa tunnen nilkassa ilkeän vihlaisun ja joudun ottamaan rastipukista tukea.
– Toivottavasti jalka pitää sen verran, että sillä voi juosta, ehdin ajatella painaessani viimeistä leimaa ja vilkaistessani loppuviitoitusta, joka näyttää äkkiä paljon pidemmältä.
Hiki valuu pitkin ohimoita ja nenänvartta ponnistellessani eteenpäin. Pysähdyn nojaamaan puuhun. Lähteminen ei ollut käynyt helposti. Hoitajat ja lääkärit kävivät vuorotellen esittämässä, että pyytäisin jonkun hakemaan minut tai antaisin heidän hankkia kyydin. Mutta, kun minä halusin kävellä, varoituksista huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Vakuutin tietäväni mitä teen, vaikken oikeastaan tiennytkään miksi. Ehkä syitä oli useita
Nojaan puunrunkoon ja käännyn katsomaan sairaalan punatiilistä rakennusta. Katseeni liukuu nopeasti sitä ympäröivään metsään. Valkoisia koivuja, joissa on vielä muutamia pian pois putoavia lehtiä. Ylväitä, kullanruskeita männynrunkoja, joiden ohitse olen juossut lukemattomia kertoja lenkeilläni. Småland, viisi viikkoa, syksy, talvi, uusi kevät. Jokainen puu on hymyilevä ystäväni. Vedän syvään henkeä ja parannan otettani keppien kädensijoista. Vilkaisen jäljellä olevaa taivalta, joka näyttää nyt jo paljon lyhyemmältä.
[ 10/1993 ]